Lähes 1.5 vuotta on kulunut siitä kun jäin kotiin odottamaan pientä ihmettä syntyväksi. Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet elämäni ihaninta aikaa. Pienestä nyytistä on kasvanut vilkas ja vauhdikas ihana pikkupoika. Haparoiva kävely on muuttunut juoksuksi ja äitiä huudetaan kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä. Lapseni on rohkea ja reipas, sellainen vähän omien polkujensa kulkija. Jännä huomata miten pienen persoona näkyy jo nyt käytöksessä.

Reilun viikon kuluttua pieni poikani aloittaa päiväkodin ja minä palaan töihin. Haikeana jätän tämän ainutlaatuisen ajan taakseni ja jännittyneenä sekä vähän myös pelokkaana pohdin millaista uusi arki mahtaakaan olla. Miten pikkuinen sopeutuu päiväkotiin kun on kotona kanssani saanut nauttia kiireettömästä arjesta ja jakamattomasta sylistä. Olemme puuhanneet todella paljon äitiyslomalla ja nyt olenkin halunnut rauhoittaa viimeiset viikot ihan vaan yhdessä ololle. Rauhallisia aamuja ja pitkiä lukuhetkiä sohvan nurkassa. Välillä juostaan rantaan ja puistoon purkamaan ylimääräistä energiaa. Nämä hetket talletan muistoihini yksinä parhaista hetkistä.

Kerhotossut on tilattu. Äidin työvaatteita kartutettu. Ja vielä mietin olisiko sittenkin mahdollista vielä jatkaa kotona. Tuntuu niin vaikealta olla erossa pikkuisestani kahdeksan tuntia. Tuntuu vaikealta luovuttaa hoitovastuu jollekin muulle.

Toivottavasti tämä on kuitenkin väliaikaista ja pääsen vielä uudestaan jossain vaiheessa nauttimaan äitiyslomasta. Ensin katsotaan miten tämä uusi arki kohdataan meidän perheessä.