"Näytätte pärjäävän niin hyvin."

"Olettepa te toipuneet hyvin."

"Hyvä että alkaa jo helpottamaan."

Kommentteja, joilla lähellä olevat ilmeisesti osaltaan myös helpottavat omaa oloaan. Ulkoisesti voikin näyttää siltä että ollaan "toivuttu" hyvin. Kyllä minä nauran, kerron hauskoja juttuja, puhun muustakin kuin kuolleesta vauvastani. Ihan vaan siksi, että edes hetkeksi pääsen irti raastavasta ikävän tunteesta kun väkisin mietin jotain muuta. Mutta ei, tästä en toivu koskaan. Enkä tietyllä tapaa edes halua toipua. Haluan että kipu ja suru helpottavat mutta en koskaan halua unohtaa. Eihän maailman tärkeintä ihmistä, omaa lastaan unohdeta, ei ikinä. Toipumisella ajattelen sitä, etten itke ihan joka kerta kun mietin pikkuistamme. Toivon että joskus ymmärtäisin miksi tämä kaikki tapahtui. Tai edes jollain tasolla oppisin hyväksymään pikkuisen kuoleman. En tiedä voinko sitä koskaan edes olettaa hyväksyvänsä?

Eilen pieni toivo läikähti sisälläni. Lämmin ajatus sydämessäni. Ensimmäistä kertaa tuntui että vaikka nyt on vaikeaa, on meillä kuitenkin edes mahdollisuus joskus tulevaisuudessa toivottavasti saada pikkusisko tai pikkuveli vauvallemme. Ei vielä mutta ehkä joskus. Hätkähdin oikein ajatusta, ja hymyilin.