Ompelen edellisenä iltana valkoista liinaa arkun päälle. Kyyneleet putoilevat kankaalle. En ole vuosiin ommellut mitään. Nyt tuntuu että teen kaikkeni, mitä vaan voin poikamme eteen tehdä. Ompelen myös violetista sametista pienen pussin, pussi tulee vauvan uurnan sisään. Pikkuinen peitto vauvamme ikiuneen.

Aamulla otan rauhoittavaa lääkettä. Pelkään tulevaa päivää, olen pelännyt jo viikkoja. Miten kestän nähdä vauvamme arkun? Rintaa painaa niin että henki salpautuu kun kävelemme kappelille. Olimme itse mieheni kanssa suunnitelleet siunaustilaisuuden kulun. Aurinko paistaa pilvien välistä. Edes jotain kaunista tässä päivässä. Valo siivilöityy pehmeänä pieneen kappeliin. Perheidemme lisäksi olemme kutsuneet lähimmät ystävämme. Tulijoita olisi ollut varmasti enemmänkin mutta muistotilaisuus pidetään meillä kotona, eikä tilaa ole paljoa yli kahdellekymmenelle. Laskemme ensimmäisenä tummanpunaisen ruusun arkulle, äidin ja isän jäähyväiset. Vanhempien ei koskaan tulisi joutua hautaamaan lastaan.

"En mä  ole lapseni lintu tästä maasta, olen pieni veljesi, tulin taivahasta" Varpunen jouluaamuna päättää tilaisuuden. Vauvamme oli pieni joulun enkeli, ainokaisemme. Jään vielä muiden lähdettyä arkun vierelle, en haluaisi päästää irti, en jättää lastani tänne yksin kylmään. Vaikka eihän hän arkussa ole, siellä on vain kauniit kuoret.

Tilaisuus oli kaunis ja omalla tavallaan helpottava. Oli pakko uskoa tapahtunut todeksi, pakko hyvästellä pikkuinen. Eihän hän minnekään sydämestäni ikinä katoa. Ja vaikka kuinka toivoisin ei mikään tuo häntä takaisin. Kaiken tämän hyväksymiseen on vielä pitkä matka.