Palasin viime viikolla lähes neljän kuukauden kotona olon jälkeen takaisin töihin. Rankkaa mutta antoisaa. Kotona yksin ollessa ajatukset alkoivat jo niin kiertää samaa rataa eikä suruun tuntunut löytyvän mitään helpotusta. En palannut samaan paikkaan, josta jäin äitiyslomalle vaan uusien haasteiden pariin. Jo viikon jälkeen tuntuu että töihin paluu oli hyvä ratkaisu. Elämä tuntuu saaneen taas suunnan ja minä syyn nousta aamulla. Viikossa olen myös huomannut että suru on muuttanut minua ihmisenä. Olen ihan hämmästynyt miten rauhallisesti suhtaudun asioihin ja miten empatiakykyni on kasvanut.

Uudessa työpaikassani vain muutama tietää, että lapseni on kuollut muutama kuukausi sitten. Kukaan ei ole ottanut asiaa esiin, ellen itse ole tehnyt aloitetta. Työ tuntuu jopa tietyllä tapaa pakopaikalta kaikista niistä ajatuksista ja toiveista ja suuresta surusta, joita kotona mietin. Töissä saan keskittyä johonkin aivan muuhun, kuin kiertämään ajatusten päättymätöntä kehää siitä, miksi vauvamme kuoli. Iltaisin taas on mahdotonta olla miettimättä millaista elämä olisi neljän kuukauden ikäisen kanssa. Miten mielelläni olisin kotona vauvaamme hoitamassa. Tämä valintaa vaan ei ollut minun.