Puoli vuotta on kulunut elämäni onnellisimmasta päivästä. Aika on kulunut kuin siivillä, joka päivä ihmettelen miten ihmeessä pieni vauvani kasvaa niin hurjaa vauhtia. Ihana vauvani. Pikkuinen on hyväntuulinen, perustyytyväinen lapsi, hurmaava hymypoika, valloittava vilpertti. Pikkuinen harjoittelee jo eteenpäin menoa kovaa vauhtia, tänään hän nousi konttausasennossa kyykylleen ja oli itsekin ihan ihmeissään uusista liikkeistään. Hän on elämäni rakkaus.

Unet ovat edelleen hyvin katkonaisia, viime yönä herättiin viisi-kuusi kertaa syömään. Taidan itse vähän liian helpolla ottaa pienen viereen rinnalle, isän kanssa nukkuessaan poika heräsi vain kaksi kertaa yössä ja söi vain toisella kerralla. Aamulla on niin ihana herätä kun pieni mönkijä pyörähtää kainaloon ja hymyilee valloittavasti.

Olen monesti miettinyt olenko erilainen äiti tälle lapselle kuin olisin ollut esikoisellemme. Ainakin olen äärettömän kiitollinen tästä elävästä lapsesta ja olen nauttinut joka hetkestä suurella sydämellä. En vaihtaisi hetkeäkään pois, en edes niitä aamu kuuden hetkiä jolloin pieni pää kurkistaa jo liian virkeänä pinnasängyn raosta. Koen ettei minulla ole oikeutta eikä oikeastaan edes syytä valittaa mistään. Esikoista on edelleen hetkittäin valtava ikävä. Hän olisi jo pian kaksi vuotias taapero. Millainenkohan lapsi hän olisi ollut? Olisikohan hänessä samoja piirteitä kuin pikkuveljessään? Sitä en saa koskaan tietää, sen tiedän että rakastan nyt enemmän kuin koskaan.