Tänään oli ensimmäinen pikkukakkosen ultra. Jännitin valtavasti ja naistenklinikan tuttu äitiyspoliklinikan aula ahdisti. Onneksi kätilö totesi heti ensimmäisellä minuutilla kun pikkuinen saatiin kuvaan että sydän lyö ja joku siellä asustelee. Nämä olivat tiedot jotka tällä hetkellä riittävät minulle. Kaikki näytti olevan hyvin, kaikki mitä nyt näillä viikoilla voidaan tarkastella. Oli hyvin liikuttavaa nähdä pienet kädet ja varpaat viuhtomassa kovaa vauhtia. Näytti siltä että uusi alku halusi möyrinnällään rauhoitella äitiä ja isää siitä että voimissa ollaan.

Päivä kerrallaan mennään, toiveikkaana mutta realistina. Töissä en ole vielä uutista kertonut. Ehkä ensi viikolla pitää kertoa, tiiviimpi seuranta vaatii poissaoloja ja haluan että ainakin esimieheni tietää missä olen ja miksi. Työskentelen myös itse esimiestehtävissä, alaisilleni en raskaudesta haluaisi kertoa ennen kuin vatsa alakaa kunnolla näkymään. En jaksa töissä päivitellä raskauttani kenenkään kanssa yhtään enempää kuin on pakko. Tämä on riittävän raskasta jo muutenkin. Haluan että edes töissä voin keskittyä ihan muihin asioihin kun raskauden sujumisen murehtimiseen. Varsinkin kun osa työntekijöistäni ei tiedä kuolleesta pikkuisestamme, enkä ole kokenut tarvetta sitä heidän kanssaan jakaa. Uuden raskauden myötä aion kertoa toiveeni että työpaikalla vatsan kasvaminen ja muu päivittely jätetään vähemmälle.

Olen onnellinen että tänään kaikki on hyvin. Ulkona paistaa aurinko, vauvamme hautakivi on vihdoin paikoillaan ja minulla on myös toivo onnesta suuren surun jälkeen. Vaikkei suru minnekään olekaan kadonnut, muuttanut vain muotoaan. Pientä poikaamme on iso ikävä, hän olisi jo melkein 10 kuukautta. Mietin usein nousisiko hän jo jaloilleen,  osaisiko sanoa äiti.