Eilen töissä iski aamulla huono olo. Silmissä sumeni, pyörrytti ja oksetti. Soitin naistenklinikalle että tulen käymään päivystyksessä tarkistuttamassa onko kaikki hyvin. Siellä makasinkin sitten yli kaksi tuntia sydänkäyrällä, ottivat verikokeet ja ultrattiin. Kaikki oli kunnossa, heikko olo johtui ilmeisesti alhaisesta verenpaineesta. Silmissä sumeneminen pelästytti, koska muistutti liian hyvin viime kertaisen raskausmyrkytyksen oireista. Ajattelin että kerrankin kuuntelen itseäni ja menen tutkituttamaan tilanteen enkä vain itsekseni pohdi onkohan tämä normaalia vai ei. Tuntui hyvältä että kätilö ja lääkäri ottivat huoleni tosissaan. Lääkärikin konsultoi vielä osaston ylilääkäriä tuloksista taustani takia. Ultrassa näkyi että vauva on ihan poikittain vatsassa, potkii kohti kohdunsuuta. Liikkeet ovatkin tuntuneet selvästi kyljissä ja pissalla saa juosta vähän väliä kun potku osuu virtsarakkoon. Vauva liikkui hyvin ja oli kasvanut edellisestä ultrasta, joten tältäkin osin kaikki hyvin. Napanuoran virtaukset olivat hyvät, samoin verenpaineeni ja pissa puhdas. Onneksi säikähdys oli siis aiheeton. Supistelut ovat jatkuneet päivittäisinä mutta kohdunsuu oli kiinni ja eikä kohdunkaula lyhentynyt. Eli pitää vaan ottaa entistä rauhallisemmin, töissä tämä meinaa välillä unohtua ja illalla kotona vasta huomaa että onkin ihan puhki ja koko ilta menee lepäillessä.

Odotan jo kovasti äitiysloman alkamista. Lasken viikkoja joka ilta ennen nukkumaan menoa, ihan kun ne päivässä merkittävästi vähenisivät. Laitoin eilen vakuutushakemuksen syntymättömän lapsen hoitokuluvakuutuksesta, katsotaan myöntävätkö sitä minulle vai onko aikaisempi kohtukuolema este vakuutuksen saamiselle.

Olen huomannut että minun on viime aikoina ollut hirmu raskasta käydä esikoisen haudalla. Itken jo haudalle kävellessä, olo on niin ristiriitainen. Kai sitä ihan oman jaksamisen takia koittaa säästää itseään, odotus ja siihen liittyvät pelot vievät voimia. Ei suru ja ikävä ole minnekään kadonneet, niille ei vaan tunnu riittävän voimia ja siksi haudalla on tullut käytyä harvemmin. Tästäkin tunnen huonoa omatuntoa, esikoisemme on aina rakas vauvamme, ei uusi odotus vähennä rakkautta ja kaipausta häneen. On vaan niin kovin raskasta käsitellä kaikkia näitä tunteita. Ja vielä kun koitan kaikin voimin uskoa että Onni syntyy elävänä, että tämän lapsen saamme pitää.