Mitä suru on?

Yksin kotona ollessaan päivät ovat välillä aika pitkiä. Muut ovat töissä, olen yksin ajatusteni kanssa. Olen monesti miettinyt mitä suren, kun suren kuollutta vauvaani. Surenko hänen kohtalooaan, elämää, joka ei saanut edes kunnolla alkaa? Vai onko suru itsekästä pettymystä ja tunteita siitä, mitä ei koskaan saanut? Tottakai suren sitä, etteivät asiat menneetkään kuten olimme odottaneet ja toivoneet, lapsi syntyi kuolleena. Suren myös sitä etten koskaan nää esikoisemme hymyilevän, en ottavan ensimmäisiä askeliaan. Suru on sekoitus tunteita, ikävää, ahdistusta ja pelkoa. Syviä, synkkiä aaltoja, jotka upottavat ja tukehduttavat, painavat pinnan alle. Suru ei kysy milloin voi tulla. Se tulee vastaan vieraiden lasten hymyissä kahvilassa, kantoliina kantavan äidin katsessa, äitiysvaateliikkeen ikkunan mallinuken vatsassa, halauksissa ja pienissä kosketuksissa, joiden tarkoituksena on lohduttaa.

Olen koittanut lohduttautua sillä että vauvamme sai paljon rakkautta yhdeksän kuukauden aikana, jotka hän kasvoi vatsassani. Häntä rakastettiin valtavasti. Myös ystävämme elivät vahvasti mukana odotuksessa. Lohduttavaa oli huomata että suru-uutisten jälkeen ystävämme tukivat  meitä myös surussa. Osa ystävistämme kävi jo sairaalassa luonamme. Ne, jotka eivät pelänneet kohdata meitä. Joidenkin on ollut selvästi vaikea suhtautua meihin. Miten lohduttaa kun ei ole olemassa sanoja, jotka eivät kuullostaisi latteilta tai jotka voisivat auttaa. Itse olen kokenut että pelkkä halaus ja huomioiminen riittävät. Ei tarvitse sanoa mitään, tai voi sanoa ettei tiedä mitä sanoa. En itsekään tiedä. Välillä jopa huomaan että vastuu tilanteen "haltuunottamisesta" jää itselleni. Minun on helpotettava puolituttujen oloa toteamalla jotan yhtä typerää kuin " elämä jatkuu" tai "aika auttaa"...Niinhän se on, elämä jatkuu, ei vaan yhtään sellaisena kuin olisi toivonut. Ja elämä jatkuu siksi etten ajatellut antaa kuolemalle ja surulle sitä valtaa että se veisi minutkin. Lapseni se jo sai.