Tänään kävimme Naistenklinikalla lääkärissä ja ultrassa. Pikkuinen köllötteli pää alaspäin ja liikkui niin vilkkaasti että hyvä että saatiin napavirtauksia mitattua. Kaikki oli kunnossa ja sain taas hetkeksi mielenrauhan. Meitä tutkinut lääkäri oli sama joka vuosi sitten hoiti synnytystäni. Tuli hyvä mieli myös tästä että hän oikeasti tiesi mitä olen kokenut ja varmasti muistaa viime joulun tunnelmat. Seuraavan ultran ja lääkärin sain kuukauden päähän ihan pyytämättä.

Esikoisemme vuosipäivänä kävin hiihtämässä 10 km hiihtolenkin, yksin hiihdellessä sain rauhassa muistella kulunutta vuotta. Mieli oli yllättävän rauhallinen, aika on pikkuhiljaa tehnyt tehtäväänsä. Ikävöin edelleen välillä ihan mielettömästi ja sietämättömästi kuollutta vauvaamme mutta ihmeellistä kyllä suru ei ole enää niin kipeää. Menetys on osa minua, sitä on kenenkään muun vaikea ymmärtää mutta olen hyväksynyt sen osaksi itseäni ja minun elämäntarinaani. Joulukirkossa "varpunen jouluaamuna" sai kyyneleet virtaamaan, minun pikkuinen varpuseni katselee meitä jostain pilvenreunalta.

Töitä on jäljellä vielä kaksi kuukautta, sitten jään kotiin valmistautumaan pikku Onnin syntymään. Ainoa toiveeni uudelle vuodelle on että saamme tämän vauvan elävänä kotiin, millään muulla ei ole nyt merkitystä.