Heräsin tänään ennen kahdeksaa pirteänä. Suoraan sängystä lenkille, kukkakaupan kautta hautausmaalle, uusia kukkia ja kynttilä pikkuisen haudalle. Eipä paljon muita näkynyt Hietaniemessä vielä tuohon aikaan, sain itkeä ihan rauhassa. Vaikken enää päivittäin mieti miltä lapsemme näyttäisi nyt, miten päivät kuluisivat kotiäitinä niin aina välillä surun aalto pyyhkäisee voimakkaasti. Itseasiassa se tuntuu hyvin luonnolliseltakin, on jo paljon parempia päiviä, ja välillä taas hyvin surullisia. Harvoin enää niin sydäntä raastavan kipeitä päiviä, hetkiä kyllä.

Kakkosen liikkeet eivät vielä tunnu. Olo on parantunut ja valtava väsymys vähän helpottanut. Jaksan taas liikkua ja mielikin on pysynyt yllättävän rauhallisena. Kerroin ikävän episodin jälkeen töissäkin esimiehelleni raskaudesta ja kävimme tiukan keskustelun henkilöiden kanssa, jotka olivat asiaa jo puineet. Asia selvitettiin ja ilmapiiri puhdistettiin. Sovimme että kerron raskaudesta itse koko työporukalle kun itse haluan. Esimieheni otti iloisena uutiseni vastaan. Organisaatiossamme on useita kolmekymppisiä naisia ja näitä uutisia on nyt tullut  useammalta taholta.

Odotan niin kovasti liikkeitä että tietäisin että vauvalla on kaikki hyvin. Seuraava ultra on kolmen viikon päästä, kuluisipa aika nopeasti.