Eilen suru iski pitkästä aikaa sellaisella voimalla, etten pystynyt kuin makaamaan sängyssä ja itkemään pikkuisen kuva sylissäni. Tuntui kuin kova nyrkki olisi puristanut sydäntä kasaan, kaikki toivo olisi kutistettu kokoon ja tallattu routaiseen maahan. Se pieni toivo elämän jatkumisesta, joka jo jossain vaiheessa heräsi. Mietin vain miltä kolmen kuukauden ikäinen vauvani nyt näyttäisi, hymyilisikö hän jo?

Vauvan syntymästä ja kuolemasta on siis kulunut vasta reilut kolme kuukautta. Eilen tajusin miten lyhyt aika tuo on. Minulla on oikeus surra. Välillä vain koen, että minun pitäisi olla vahva, pitäisi olla jo helpompaa, pitäisi kestää katsoa ystäväni kasvavaa vatsaa ja ihastella tulevaa onnea. Välillä kai onkin helpompaa. Ja sitten on taas noita eilisen kaltaisia päiviä, jolloin tuntuu etten ikinä selviä ja kuihdun surun ja tuskan alle. Mutta kyllä minä kestän, vaikka kuinka sattuukin. Enkä todellakaan usko että tuska kasvattaa. Muuta kuin vihaa ja katkeruutta korkeintaan. Ei vain ole vaihtoehtoja, tämä on kestettävä.

Välillä tuntuu ettei kukaan enää jaksa kuunnella. Olen ajatellut etten tarvitse ammattiapua, ettei kukaan kuitenkaan pysty auttamaan tuskan kanssa. Nyt kuitenkin tuntuu että ehken selviäkään ihan omin ja läheisten voimin. Ulkopuolinen kuuntelija, jolle maksetaan työstään olisi velvollinen kuuntelemaan, eikä minulle tulisi olo että vaivaan häntä, tai pahoitan hänen mielensä. Tiedän, etteivät ystäväni koe että vaivaan heitä puheillani kuolemasta, mutten halua olla seurassa joka kerta se, joka saa kaikki kyyneliin. Ei se kuitenkaan vie omaa pahaa oloani minnekään.