Illalla nukkumaan mennessä katson yöpöydällä olevaa vauvamme kuvaa. Kuvittelen vauvan kainalooni. Mietin miltä tuntuisi silittää ohutta tukkaa, miltä vauva tuoksuisi, olisiko hänellä isänsä isot silmät. Suljen silmäni ja voin tuntea vauvan sylissäni. Tähän tunteeseen haluaisin nukahtaa ja herätä tajuten että kaikki tapahtunut onkin ollut vain pahaa unta. Tämä ei kuitenkaan ole pahin painajaiseni, vaan totta. Suru tuntuu fyysisenä kipuna, muistikatkoksina. Tuntuu, kuin sydäntä riistettäisiin rinnasta ja joku kasaisi kiviä rinnan päälle. Ihmiset, joilta on amputoitu käsi tai jalka kertovat yhä tuntevansa kipua ja särkyä amputoidussa raajassa. Minä tunnen vauvan painon käsivarsillani ja tyhjyyden sylissäni.

Aamulla herään taas harmaaseen päivään. Mies on lähdössä töihin. Nousen, jotta hänen ei olisi niin vaikea lähteä. Jos kaikki olisi toisin, suukottaisimme isille hyvää työpäivää ja alkaisimme aamutoimiin, iloisena uudesta päivästä. Nyt en edes tiedä miksi jaksan ylipäätään nousta. Päivät toistavat toisiaan ja tavoitteena on vain jaksaa iltaan, jotta yksi päivä olisi taas takana.

Pahinta on etten enää tunnista itseäni. Se iloinen, tulevaisuuteen luottava, innostuva ja positiivinen ihminen sisältäni on kadonnut. Jäljellä on vain pessimisti, joka pelkää pahinta. Sisälläni asuu joku, jota en tunne omakseni. Tottakai menetys ja suru muuttavat mutta ne vievät myös elämänilon ja uskon hyvään. En halua menettää itseäni tai minulle ei jää enää yhtään mitään. Ei lapsenikaan olisi halunnut tällaista äitiä.