Aika tuntuu kuluvan tuskastuttavan hitaasti. Vielä vähintään 10 viikkoa odotusta jäljellä, en millään malttaisi odottaa. Toisaalta taas tuntuu uskomattomalta että raskaus on jo näin pitkällä. Olen kiitollinen jokaisesta näistä 28 viikosta. Ja jokaisesta potkusta, joka päivä päivältä voimakkammin muksii vatsaa. Mieskin on vatsan kasvun myötä selvästi herännyt todellisuuteen että joku siellä vatsassa ihan oikeasti elelee. Hän jutteleen vauvalle päivittäin ja salaa öisin silittelee ja tunnustelee potkuja. Olen niin iloinen että hänkin uskaltaa ottaa yhä enemmän osaa odotukseen, vaikka pelkääkin kovasti sekä vauvan että minun menettämistäni. Itku meinasi tulla tänään kun hän sanoi toivovansa enemmän kun mitään että vauva syntyy elävänä ja ettei minulle käy myöskään huonosti, että oikeasti saisimme pitää tämän vauvan. Tottakai olen tiennyt että hän ajattelee näin mutta hänen on ollut selvästi vaikeampi puhua peloistaan raskauden suhteen kuin minun. Kyyneleet nousevat silmiin kun kuvittelen hänet pitelemässä vastasyntynyttä poikaamme. Olen onnellinen että olemme jaksaneet näin hyvin yhdessä.

Odotamme sinua Onni jo valtavasti!