Eilen oli ensimmäinen äitienpäiväni. Mieheni oli leiponut kakkua ja sain aamiaisen sänkyyn. Anoppikin soitti ja toivotti minulle hyvää äitienpäivää. Kävimme haudalla viemässä kukkia. Voi miten sydän, se mitä siitä on jäljellä, oli taas palasina kun kävelimme kauniissa kevätillassa kohti hautaa. Minun lapseni on kuollut, en millään pysty hyväksymään tapahtunutta. En vieläkään. Tottakai tajuan tapahtuneen mutten millään haluaisi sitä osaksi elämäntarinaani. Ei minulle pitänyt käydä näin. Ei, Ei, Ei.

Jos jotain edistystä on tapahtunut niin en ihan joka hetki mieti miten asiat voisivat olla toisin. Nautin uusista töistäni, minusta on mukava lähteä aamuisin töihin. Eihän se tietenkään ole mitään verrattuna ajatukseen että saisin olla vauvan kanssa kotona mutta minun on ollut pakko olla ajattelematta sitä vaihtoehtona. Nyt vaihtoehtoja ei ole ja tämä on uskottava.

Kauniin ja lämpöisen kevään pitäisi kai piristää. Vaikutus tuntui olevan päinvastainen. Tämän kevään ja kesän suunnitelmat oli tehty jo viime kesänä kun sain tietää olevani raskaana. Viime kesänä mietimme monesti miten ensi kesänä vauva on mukana picknikillä, Suomenlinnassa ja miten ihanaa lekotella aurinkoisina päivinä puistossa vauvan kanssa. Nyt kaikki on mietittävä uudelleen. Minulla kun ainoat muistot vauvasta ovat odotusajalta niin nämä suunnitelmat ovat myös osa muistoa ja surua.

Saimme noin kuukausi sitten tietää myös syyn vauvan kuolemaan. Syyksi selvisi vakava ja hyvin äkillinen raskausmyrkytys. Raskausmyrkytys on melko yleinen ensisynnyttäjän tauti. Minun kohdallani tauti ei oireillut mitenkään ennen kuin vauvamme kuolinpäivänä. Myrkytyksen seurauksena Istukka irtosi yllättäin ja vauva kuoli hapenpuutteeseen. Itse menin tajuttomaksi kesken synnytyksen ja kouristelin, mutta selvisin. Kukaan ei voi osaa sanoa voinko sairastua yhtä vakavasti uudelleen ja jos sairastun mikä on lopputulos.