Täältä taivaaseen

Uuteen arkeen

2010-08-18T13:27:01+03:00

Lähes 1.5 vuotta on kulunut siitä kun jäin kotiin odottamaan pientä ihmettä syntyväksi. Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet elämäni ihaninta aikaa. Pienestä nyytistä on kasvanut vilkas ja vauhdikas ihana pikkupoika. Haparoiva kävely on muuttunut juoksuksi ja äitiä huudetaan kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä. Lapseni on rohkea ja reipas, sellainen vähän omien polkujensa kulkija. Jännä huomata miten pienen persoona näkyy jo nyt käytöksessä.

Reilun viikon kuluttua pieni poikani aloittaa päiväkodin ja minä palaan töihin. Haikeana jätän tämän ainutlaatuisen ajan taakseni ja jännittyneenä sekä vähän myös pelokkaana pohdin millaista uusi arki mahtaakaan olla. Miten pikkuinen sopeutuu päiväkotiin kun on kotona kanssani saanut nauttia kiireettömästä arjesta ja jakamattomasta sylistä. Olemme puuhanneet todella paljon äitiyslomalla ja nyt olenkin halunnut rauhoittaa viimeiset viikot ihan vaan yhdessä ololle. Rauhallisia aamuja ja pitkiä lukuhetkiä sohvan nurkassa. Välillä juostaan rantaan ja puistoon purkamaan ylimääräistä energiaa. Nämä hetket talletan muistoihini yksinä parhaista hetkistä.

Kerhotossut on tilattu. Äidin työvaatteita kartutettu. Ja vielä mietin olisiko sittenkin mahdollista vielä jatkaa kotona. Tuntuu niin vaikealta olla erossa pikkuisestani kahdeksan tuntia. Tuntuu vaikealta luovuttaa hoitovastuu jollekin muulle.

Toivottavasti tämä on kuitenkin väliaikaista ja pääsen vielä uudestaan jossain vaiheessa nauttimaan äitiyslomasta. Ensin katsotaan miten tämä uusi arki kohdataan meidän perheessä.

Puoli vuotta

2009-10-03T19:46:01+03:00

Puoli vuotta on kulunut elämäni onnellisimmasta päivästä. Aika on kulunut kuin siivillä, joka päivä ihmettelen miten ihmeessä pieni vauvani kasvaa niin hurjaa vauhtia. Ihana vauvani. Pikkuinen on hyväntuulinen, perustyytyväinen lapsi, hurmaava hymypoika, valloittava vilpertti. Pikkuinen harjoittelee jo eteenpäin menoa kovaa vauhtia, tänään hän nousi konttausasennossa kyykylleen ja oli itsekin ihan ihmeissään uusista liikkeistään. Hän on elämäni rakkaus.

Unet ovat edelleen hyvin katkonaisia, viime yönä herättiin viisi-kuusi kertaa syömään. Taidan itse vähän liian helpolla ottaa pienen viereen rinnalle, isän kanssa nukkuessaan poika heräsi vain kaksi kertaa yössä ja söi vain toisella kerralla. Aamulla on niin ihana herätä kun pieni mönkijä pyörähtää kainaloon ja hymyilee valloittavasti.

Olen monesti miettinyt olenko erilainen äiti tälle lapselle kuin olisin ollut esikoisellemme. Ainakin olen äärettömän kiitollinen tästä elävästä lapsesta ja olen nauttinut joka hetkestä suurella sydämellä. En vaihtaisi hetkeäkään pois, en edes niitä aamu kuuden hetkiä jolloin pieni pää kurkistaa jo liian virkeänä pinnasängyn raosta. Koen ettei minulla ole oikeutta eikä oikeastaan edes syytä valittaa mistään. Esikoista on edelleen hetkittäin valtava ikävä. Hän olisi jo pian kaksi vuotias taapero. Millainenkohan lapsi hän olisi ollut? Olisikohan hänessä samoja piirteitä kuin pikkuveljessään? Sitä en saa koskaan tietää, sen tiedän että rakastan nyt enemmän kuin koskaan.

Kaksi kuukautta

2009-06-04T09:51:01+03:00

Pikkuinen poika pötköttelee sylissäni aamu-unilla. Pieni mutta hurjaa vauhtia kasvava poika on muuttanut maailmamme täysin kahdessa kuukaudessa. Kaikki on sujunut oikein hyvin. Poika syö hyvin, imetys lähti käyntiin heti sairaalassa ja pikkuinen on jo tuplannut syntymäpainonsa. Alkuun rytmi oli melko tasaisesti kaksi tuntia unta, syöttö, pikku hetki seurustelua ja taas unta. Nyt viimeisen viikon pikkuinen on nukkunut yön 3-4 tunnin pätkissä. Aamulla herätään viidestä alkaen tunnin välein, sängystä noustaan siinä seitsemän aikoihin, pari tuntia jutustelua ja onkin jo ensimmäisten päiväunien aika. Herra on aamuisin oikein hyvän tuulinen ja on jo pari viikkoa hymyillyt ja jutustellut. Iltaisin pientä itkua joka helpottuu tissillä ja sylillä. Olen käyttänyt kantoliina heti ensi viikoista lähtien ja ollut todella tyytyväinen hankintaa. Kaupungillekin on paljon helpompi lähteä vauva liinassa, ei tarvitse etsiskellä sopivia reittejä ja hissejä.

Olen niin onnellinen ja kiitollinen, välillä vähän väsynyt mutta senkin kestää kun pikkuinen hymyilee hampaatonta leveää hymyään. Äidinrakkaus meinaa välillä pakahduttaa, tunninkin ero pojasta saa jo ikävöimään. On tämä vaan niin uskomatonta. On ihanaa olla äiti.

Hän on täällä

2009-04-05T18:10:01+03:00

Tuossa se nyt pötköttelee kapaloon käärittynä, maailman suloisin pieni poika. Vauva päätti saapua hieman etuajassa (35+5) lähes täydellisen mallisynnytyksen saattelemana. Kaikki meni erittäin hyvin. Äiti on onnesta sekaisin ja totaalisen rakastunut pieneen täydellliseen pakettiin. Kolme kiloa ja 49cm täyttä kultaa. Kiitos suojelusenkeleille.

Pidemmällä kuin koskaan

2009-03-29T20:47:01+03:00

Viikko 36 on käynnistynyt, 35+4 ylitettiin heikosti nukutuilla yöunilla ja kireillä hermoilla. Mutta nyt ollaan jo pidemmällä raskaudessa kuin viimeksi eikä montaakaan viikkoa ole enää jäljellä. Vaivat ovat lisääntyneet, selkä ja lonkat kipuilevat, supistelujen päivittäistä määrää en ole edes yrittänyt laskea, toivottavasti ovat myös valmistelleet kohdunsuuta, osa supisteluista on jo ollut pikkuisen kipeitä. Joka päivä odotan ja toivon OIKEITA supisteluja, sellaisia kipeitä joista tietäisin että nyt synnytys on totta. Saattaa tosin olla että vielä muutaman viikon saan odotella. Seuraava lääkäriaika on keskiviikkona, toivon että tuolloin (36+4) päätettäisiin käynnistysajasta. Vauva liikkuu virkeästi päivittäin, peppu painaa kylkiin ja potkuja tulee ympäriinsä, ihana tuntea että tyyppi on voimissaan. Voi kun odotan niin valtavasti että vauva syntyisi elävänä ja kaikki menisi hyvin, haluaisin jo niin oppia tuntemaan tämän maha-asukkaan myös vatsan tällä puolen. Toiveikkaana jatkan odottelua vielä muutaman viikon.

Äitiyslomalla

2009-03-13T18:06:01+02:00

Täällä sitä ollaan oltu kotosalla jo melkein viikko. Tuntui epätodelliselta jäädä kotiin, en kai vieläkään uskalla uskoa että kaikki menisi hyvin ja oikeasti saisimme vauvan kotiin muutaman viikon päästä. Ensimmäinen viikko on mennyt lähinnä lepäillessä, ensi viikolla ajattelin pestä vauvanvaatteita ja valmistella muutenkin tilaa ja paikkoja vauvalle. Nyt kotona ollessa olen tarkkaillut entistä enemmän vauvan liikkeitä ja omaa vointiani, mitannut verenpainetta ja testannut pissaa lähes päivittäin. Jos raskausmyrkytys on tulossa niin toivon että saisin edes jonkin oireen, viimeksihän mitään oireita ei ollut ennen kuin oli liian myöhäistä.

Eilen sattui hauska juttu kotona. Välillä olemme iltaisin molemmat miehen kanssa niin räjähdysherkkiä, molemmilla hermot kireällä ja ajatuksissa ainoastaan toive että kumpa kaikki nyt vaan menisi hyvin ja minä ja vauva selviäisimme hengissä. Olin eilen käynyt läpi vauvan vaatteita ja valinnut kotiutumisvaatteet vauvalle. Kerroin ja näytin miehelle mitä olin valinnut. Hän totesi valintaani että kunhan nyt vauva syntyisi elävänä niin vaatteita voi sitten miettiä. Hän kysyi vielä olenko jo pakannut laukun. Kysyin mitä laukkua hän tarkoittaa. Hän vastasi jo vähän hermostuneemmalla äänellä, no sen LAUKUN. Kysyin uudelleen mitä laukkua hän tarkoittaa. Vastauksena oli, että no sen laukun, joka tulee pakata valmiiksi. Tajusin kyllä että hän tarkoitti laukkua, jonka otan sitten sairaalaan mukaan, kunhan kiusasin lisäkysymyksillä ja kysyin mitä laukussa tulisi olla johon hän ei enää osannutkaan vastata. Kulta oli vauvaoppaansa kyllä lukenut ja tiesi että joku laukku olisi näillä viikoilla jo hyvä pakata valmiiksi, sen tarkemmin ei kuitenkaan ollut miettinyt mistä laukusta oli kyse tai mitä matkaan kannattaa ottaa. Ja enhän minä mitään laukkua vielä ole pakannut, meidän perheessä lähdöt ovat aina nopeita ja pakkaaminen jää viime tinkaan. Kunhan kamera on mukana, muut saa sitten haettua kotoa jos jotain unohtuu.

Ensi keskiviikkona on seuraava lääkäri. Vauva oli viime viikolla vähän pienempi verrattuna edellisten viikkojen mittauksiin verrattuna, toivottavasti kasvu on nyt jatkunut normaalisti. Minua rauhoittaa päästä ultraan, varsinkin kun esikoisen syntymän viikot (35+4) lähestyvät. Tuo päivä on taas yksi rajapyykki tässä odotuksessa.

Viikko 32

2009-03-02T21:32:01+02:00

Viimeinen työviikko käynnistyi tänään. Tuntuu jotenkin ihan epätodelliselta että jään tämän viikon jälkeen äitiyslomalle. En osaa tai ehkä uskalla vielä edes kuvitella että meille oikeasti syntyisi elävä vauva muutaman viikon kuluttua. Pikkuveli ilmoittelee itsestään hyvin vahvasti päivittäin. Varsinainen ilta- ja yöeläjä. Potkut ja molskinta tuntuu ihanalta ja vahvistaa uskoa että vatsassa on kaikki hyvin. Esikoiseen verrattuna liikkeet ovat vahvemmat ja tuntuvat selkeämmin, syy on varmasti osaksi siinä että tällä kertaa istukka on takaseinässä.

Ylihuomenna on taas lääkärikäynti Naistenklinikalla, jännittävä nähdä onko vauva jo kääntynyt pää alaspäin. Liikkeiden perusteella en oikein osaa sanoa miten päin hän nyt vatsassa on koska liikkuu niin paljon ja potkuja tuntuu sekä kylkiin että alavatsaan, vähän joka puolelle. Aion myös kysyä lääkäriltä käynnistyksestä. Muutama kuukausi sitten Naistenklinikan lääkäri itse oli sitä mieltä että synnytys voidaan käynnistää 38 viikolla ihan mielenterveyden takia. Viimeksi synnytykseni eteni hyvin käynnistettynä joten sen puolesta ei pitäisi olla esteitä käynnistykselle. Itse toivoisin tottakai että synnytys käynnistyisi luonnollisesti ajoissa koska haluaisin kokea normaalin synnytyksen mutta olen myös käynnistyksen kannalla jos näyttää siltä ettei vauva ole tuloillaan laskettuun aikaan mennessä. Yhtään päivää yli en ainakaan pysty odottamaan.

Ajatukset ovat kyllä hyvin vahvasti tällä hetkellä ainoastaan vauvassa, synnytyksessä ja omien tuntemusten kuuntelussa. Töissä keskittyminen on ollut vaikeaa jo pari viimeistä viikkoa, toisaalta työ on tuonut pakollista muutakin ajateltavaa enkä ole huolehtinut ja stressannut liikaa. Toivottavasti pysyn samalla mielellä ja luottavaisena tulevatkin viikot.

Viikko 28

2009-01-28T19:53:01+02:00

Aika tuntuu kuluvan tuskastuttavan hitaasti. Vielä vähintään 10 viikkoa odotusta jäljellä, en millään malttaisi odottaa. Toisaalta taas tuntuu uskomattomalta että raskaus on jo näin pitkällä. Olen kiitollinen jokaisesta näistä 28 viikosta. Ja jokaisesta potkusta, joka päivä päivältä voimakkammin muksii vatsaa. Mieskin on vatsan kasvun myötä selvästi herännyt todellisuuteen että joku siellä vatsassa ihan oikeasti elelee. Hän jutteleen vauvalle päivittäin ja salaa öisin silittelee ja tunnustelee potkuja. Olen niin iloinen että hänkin uskaltaa ottaa yhä enemmän osaa odotukseen, vaikka pelkääkin kovasti sekä vauvan että minun menettämistäni. Itku meinasi tulla tänään kun hän sanoi toivovansa enemmän kun mitään että vauva syntyy elävänä ja ettei minulle käy myöskään huonosti, että oikeasti saisimme pitää tämän vauvan. Tottakai olen tiennyt että hän ajattelee näin mutta hänen on ollut selvästi vaikeampi puhua peloistaan raskauden suhteen kuin minun. Kyyneleet nousevat silmiin kun kuvittelen hänet pitelemässä vastasyntynyttä poikaamme. Olen onnellinen että olemme jaksaneet näin hyvin yhdessä.

Odotamme sinua Onni jo valtavasti!

Päivystyskäynti

2009-01-22T20:53:01+02:00

Eilen töissä iski aamulla huono olo. Silmissä sumeni, pyörrytti ja oksetti. Soitin naistenklinikalle että tulen käymään päivystyksessä tarkistuttamassa onko kaikki hyvin. Siellä makasinkin sitten yli kaksi tuntia sydänkäyrällä, ottivat verikokeet ja ultrattiin. Kaikki oli kunnossa, heikko olo johtui ilmeisesti alhaisesta verenpaineesta. Silmissä sumeneminen pelästytti, koska muistutti liian hyvin viime kertaisen raskausmyrkytyksen oireista. Ajattelin että kerrankin kuuntelen itseäni ja menen tutkituttamaan tilanteen enkä vain itsekseni pohdi onkohan tämä normaalia vai ei. Tuntui hyvältä että kätilö ja lääkäri ottivat huoleni tosissaan. Lääkärikin konsultoi vielä osaston ylilääkäriä tuloksista taustani takia. Ultrassa näkyi että vauva on ihan poikittain vatsassa, potkii kohti kohdunsuuta. Liikkeet ovatkin tuntuneet selvästi kyljissä ja pissalla saa juosta vähän väliä kun potku osuu virtsarakkoon. Vauva liikkui hyvin ja oli kasvanut edellisestä ultrasta, joten tältäkin osin kaikki hyvin. Napanuoran virtaukset olivat hyvät, samoin verenpaineeni ja pissa puhdas. Onneksi säikähdys oli siis aiheeton. Supistelut ovat jatkuneet päivittäisinä mutta kohdunsuu oli kiinni ja eikä kohdunkaula lyhentynyt. Eli pitää vaan ottaa entistä rauhallisemmin, töissä tämä meinaa välillä unohtua ja illalla kotona vasta huomaa että onkin ihan puhki ja koko ilta menee lepäillessä.

Odotan jo kovasti äitiysloman alkamista. Lasken viikkoja joka ilta ennen nukkumaan menoa, ihan kun ne päivässä merkittävästi vähenisivät. Laitoin eilen vakuutushakemuksen syntymättömän lapsen hoitokuluvakuutuksesta, katsotaan myöntävätkö sitä minulle vai onko aikaisempi kohtukuolema este vakuutuksen saamiselle.

Olen huomannut että minun on viime aikoina ollut hirmu raskasta käydä esikoisen haudalla. Itken jo haudalle kävellessä, olo on niin ristiriitainen. Kai sitä ihan oman jaksamisen takia koittaa säästää itseään, odotus ja siihen liittyvät pelot vievät voimia. Ei suru ja ikävä ole minnekään kadonneet, niille ei vaan tunnu riittävän voimia ja siksi haudalla on tullut käytyä harvemmin. Tästäkin tunnen huonoa omatuntoa, esikoisemme on aina rakas vauvamme, ei uusi odotus vähennä rakkautta ja kaipausta häneen. On vaan niin kovin raskasta käsitellä kaikkia näitä tunteita. Ja vielä kun koitan kaikin voimin uskoa että Onni syntyy elävänä, että tämän lapsen saamme pitää.

Vatsassa riittää vauhtia

2009-01-07T14:49:01+02:00

Tänään kävimme Naistenklinikalla lääkärissä ja ultrassa. Pikkuinen köllötteli pää alaspäin ja liikkui niin vilkkaasti että hyvä että saatiin napavirtauksia mitattua. Kaikki oli kunnossa ja sain taas hetkeksi mielenrauhan. Meitä tutkinut lääkäri oli sama joka vuosi sitten hoiti synnytystäni. Tuli hyvä mieli myös tästä että hän oikeasti tiesi mitä olen kokenut ja varmasti muistaa viime joulun tunnelmat. Seuraavan ultran ja lääkärin sain kuukauden päähän ihan pyytämättä.

Esikoisemme vuosipäivänä kävin hiihtämässä 10 km hiihtolenkin, yksin hiihdellessä sain rauhassa muistella kulunutta vuotta. Mieli oli yllättävän rauhallinen, aika on pikkuhiljaa tehnyt tehtäväänsä. Ikävöin edelleen välillä ihan mielettömästi ja sietämättömästi kuollutta vauvaamme mutta ihmeellistä kyllä suru ei ole enää niin kipeää. Menetys on osa minua, sitä on kenenkään muun vaikea ymmärtää mutta olen hyväksynyt sen osaksi itseäni ja minun elämäntarinaani. Joulukirkossa "varpunen jouluaamuna" sai kyyneleet virtaamaan, minun pikkuinen varpuseni katselee meitä jostain pilvenreunalta.

Töitä on jäljellä vielä kaksi kuukautta, sitten jään kotiin valmistautumaan pikku Onnin syntymään. Ainoa toiveeni uudelle vuodelle on että saamme tämän vauvan elävänä kotiin, millään muulla ei ole nyt merkitystä.